Toisinaan iltaisin, kun uni ei saavu, pohdin kummallisia asioita. Niinkuin vaikka eilen mietein suruissani, että mitä lastenkalusteita nykytuotannosta on jäljellä 30-vuoden kuluttua. Mitä jää perinnöksi niistä ikealaisista ja hellokityistä. Poden myös jonkinlaista lelukriisiä. Seulasta ei tahdo mennä mitään läpi, enkä oikein edes tiedä millä 2-vuotiaat yleensä leikkii.
Tänään kuitenkin onnisti. Kerttu sai nukenvaunut. Oih! kiljaisi äitinsä. 50-luvulta, puuta, kumia ja metallia. 50-vuotiaat vaunut ja hyvin kulkevat.
Legot ovat peräisin omasta lapsuudestani. Kerttu rakentaa hiirenkoloja ja laittaa ukkeleita nukkumaan. En edes tiedä mikä näissä on ikäsuositus, tuskin ainakaan kaksi.
Joskus mainitsinkin lapsemme lukuinnokkuudesta. Se vain kasvaa kokoajan. "Äiti pois, minä lukeen nyt!" Tämä on harrastus jota tuen kaikin keinoin. Luen, kun pyydetään, annan oman rauhan, kun pyydetään (tai käsketään).
Olen pitänyt lelumäärää aika pienenä. Säilön osan ja vaihtelen välillä. Top kolmeen kuuluu aina kuitenkin kirjat, legot ja vesivärit. Muut kiinnostaa joskus hetken. Siis lelut. Asia erikseen on kaikki äidin ja isin järkevät (=tärkeät). Mitä pienempiä, sen kiinnostavampia.
Ja en tiedä, mistä johtuu, mutta itselleni tulee hyvä mieli, kun näen, että lapsi keksii itse lelunsa ja leikkinsä.
